Kirjoitan vakioaiheestani eli puhallinorkesterien ohjelmistosta. Aihe tullee olemaan esillä puhallinpäivien seminaareissa ja miksei myös SPOL:n kokouksessa.
1)Tiedän, että puhallinorkesterit ovat olleet ja tulevat olemaan eräänlaisia musiikin sekatyöläisiä; ne soittavat musiikkityylejä laidasta laitaan, taipuvat luontevasti hartaan, juhlavan,loistokkaan, rempseän ja tanssittavankin musiikin tulkintaan.Ne kokoavat ja yhdistävät monista eri lähtökohdista tulevia soittajia. Monikäyttöisyys on yksi vahva peruste ylläpitää ja tukea puhallinorkestereita.
2) Valitettavasti syvällinen ja pohdiskeleva musiikki ja hankalimmin avautuvat tyylit ovat pääsääntöinen poikkeus puhkubändien repertuaarissa
Yritän ymmärtää edellämainittuja asioita. Puhallinorkesterit ovat olemassa monesti juuri kohdan 1) ansiosta. Kohta 2) on tavallaan automaattinen seuraus kohdasta1). Miksi joku yrittäisi olla jotain sellaista, mitä se ei luontevasti ole?
Onko edellämainitun oltava välttämättä näin ikuisuuksiin asti? Voisivatko puhallinorkesterit ottaa kulttuurissaan askeleita kohdan 2) suuntaan, mutta säilyttää silti flexiibelin olemuksensa(1)? Väitän, että voisivat. Väitän, että näin on tapahtunut monen orkesterin kohdalla. Toivon, että näin voisi tapahtua useimpien orkesterien kohdalla.
Vaikeimmin ratkaistavana ongelmana ohjelmiston suhteen pidän sitä, että länsimaisen taidemusiikin koko historian ajalta pitkälle 1900-luvun puolelle asti puuttuvat alkuperäisteokset puhallinorkesterille(tarkoitan tässä puhaltimille sävellettyjä teoksia, jotka selkeästi ylittävät kamarimusiikin esittäjämäärät ja ovat laajoja instrumentaatioltaan,ei esim. Mozartin tai R.Starussin Serenadit), muutamia poikkeuksia lukuunottamatta.
Tarvitaan siis sovituksia. Mutta mihin rajaan asti? Ja minkälaiseen käyttöön? Mielestäni hyväksyttäviä ovat vanha musiikki, barokki, klassinen, romantiikka, jopa impressionismi ja kansallisromantiikka, mutta ei enää sen jäkeen, kun alkuperäisteoksia alkaa olla olemassa. Edellämainitutkin mieluummin koulutusmielessä kuin yleisölle tarjottavana profiilina. Puhallinorkestereiden ei tarvitse yrittää kilpailla sinfoniaorkestereiden kanssa soittamalla samaa ohjelmistoa sovitettuna. Mikä ihmeen vimma siihen ajaa? Tästä on Suomessakin viime vuosilta ja edelleen jatkuvasti esimerkkejä. En osaa kuvitella, että jousiorkesterit esittäisivät sinfoniaorkesteriteosten sovituksia; en ole koskaan kuullut sellaisesta.
Heitin joukon kysymyksiä, joihin en vastannut kovin kattavasti. Toivon keskustelua tällä palstalla ja viimeistään puhallinpäivillä.
JPL
puheenvuoro
Jukka-Pekka Lehto huilisti, säveltäjä, kustantaja Piilitie 4 28610 Pori puh. 040-5955075 www.musact.fiTerve JP!
Tämä on nyt hiukan keskustelua itseni kanssa, mutta siihen on tyydyttävä. No, ei nyt ihan sentään. Seuraavan puheenvuoron sain sähköpostissa ja luvan kopioida tänne:
Katselin tuolla SPOLLIN sivuilla olevaa kirjoitustasi ja ajattelin sanoa
muutaman sanan. Ajatuksilleni on ihan "tieteellinen pohja", koska ne
pohjautuvat omaan tutkimukseeni.
No joka tapauksessa tein tutkimukseni haastattelemalla ja havainnoimalla
yhtä aikuispuhallinorkesteria. Kysymykseni liittyivät tietenkin
oppimiseen, mutta rivien välistä sain selville jotain myös tähän sinua
askarruttavaan aiheeseen:
"Valitettavasti syvällinen ja pohdiskeleva musiikki ja hankalimmin
avautuvat tyylit ovat pääsääntöinen poikkeus puhkubändien
repertuaarissa."
Kävin siis äsken nopeasti läpi 38 sivua litteroituja haastatteluja ja
löysin ainakin jotain vastauksia tuohon ongelmaan.
Ensiksikin aika moni soittaja todella toivoo, että ohjelmisto laajenisi
lisää ja toivottiin ennen kaikkea, että mentäisiin "SISUmaisempaan"
suuntaan. Tästä voisi päätellä, että ainakin soittajilla olisi halua
soittaa monipuolisempaa ja myös uudempaa ohjelmistoa. Moni oli jopa
vaihtanut orkesteria sen takia, että saisi soittaa vähän erilaista
ohjelmistoa kuin yleensä puhallinorkestereissa soitetaan. Omien
soittotaitojen äärirajoilla olevat kappaleet koettiin miellyttäviksi ja
motivaatiota lisääväksi, joten mainitsemasi hankalimmin avautuvat tyylit
palvelisivat myös tätä tarkoitusta.
Toisaalta esteitä tai ainakin suuria haasteita tuovat sellaiset asiat kuin
soittajien soittotaidon erittäin vaihteleva taso - tämä pätee ainakin
aikuispuhallinorkestereihin. Lisäksi tiettyjen soittimien puute - esim.
fagotit - nähtiin ongelmana ja rajoitusten asettajana ohjelmistoa
valittaessa.
Vaikka perinteitä kunnioitettiin, niistä haluttiin toisaalta myös päästä
irti. Tutkimani orkesteri on pian 50-vuotias. Monet orkesterin
esiintymisistä toistuvat vuodesta toiseen samalla ohjelmistolla. Toisaalta
kissanristiäiskeikat ovat vuosien mittaan vähentyneet ja tämä taas
mahdollistaa monipuolisen ohjelmiston esittämisen ns. isoissa
konserteissa.
Varsinkin nuorten kohdalla kilpailu erilaisten harrastusten välillä on
kovaa. Kaiken harrastustoiminnan on oltava kivaa ja hauskaa, muuten
mielenkiinto lopahtaa. Tulkitsin, että tämä pätee osittain myös aikuisten
kohdalla: suurin syy orkesterissa käymiseen oli hauskanpito. Tästä voisi
päätellä, että liian suuret haasteet ja vaikeasti lähestyttävä ohjelmisto
vähentävät huumoria. On todella vaikea tehtävä säilyttää kaikkien
soittajien melenkiinto, koska vain siten orkesteri voi kehittyä. Tässä
kapellimestarilla onkin haastetta kerrakseen. Miten valita sellainen
ohjelmisto? Tässä tapauksessa uskon, että kapellimestari useimmiten haluaa
valita tuttua ja turvallista ohjelmistoa ja yrittää välttää riskejä.
Kyse on siis pitkälti asenteista, jotka ovat juurtuneet sekä soittajien
että yleisön mieliin syvästi. Jos hyvistä soittajista joudutaan
kilpailemaan, niin yleisöstä sitä vasta joudutaankin kilpailemaan.
Sinfoniaorkestereiden ei tarvitse useinkaan kilpailla muiden orkesterien
kanssa yleisöstä, mutta puhallinorkestereiden kanssa yleisön suosiota
tavoittelee myös mm. kuorot. Tämä pakottaa orkesterit soittamaan tiettyä
ohjelmistoa, jotta saadaan edes ne vakituiset "surevat omaiset"
konserttiyleisöksi. Niin kauan kuin yleisön asenteita ei saada muutettua,
asiaan ei tule muutosta.